Haltiat - Eläimet

Hevoset:

Haltiamaailman hevoset ovat terveitä, vahvoja, viisaita ja pitkäikäisiä. Rakenteeltaan hevoset ovat erittäin kauniita ja voimakkaita. Ne ovat hyvin terveitä, eikä juuri mitään rakenteesta johtuvia sairauksia tavata. Myöskin esimerkiksi jalkojen murtumat ovat paljon harvinaisempia, kuin ihmisten maailman hevosilla. Kaikilla hevosilla ovat kaikki mahdolliset värit ja kuviot sallittuja, sillä haltioilla ei ole tapana esitellä hevosiaan näyttelyissä. Kuitenkin tietyillä roduilla tietyt värit ja merkit ovat yleisempiä.

Hevoset ovat myös pitkäikäisiä. Ne elävät monia satoja vuosia, yleensä 600-1000 vuotta. Täysikasvuiseksi varsat tulevat rodusta riippuen 8-15-vuotiaina. Vaikka imetys on loppunut jo muutama vuosi varsan syntymän jälkeen, tammat vierottavat varsansa kunnolla vasta tässä iässä. Tämä johtuu siitä, että kun vielä suurin osa haltiamaailman hevosista oli villejä, liikkui metsissä ja aroilla paljon villipetoja. Niitä on yhäkin paljon, mutta haltioden lisääntyminen ja hevosten vahvistuminen on saanut pedot varuilleen. Kuitenkin tämä vanha vaisto on yhä olemassa hevosilla, jotka viisaudestaan huolimatta tukeutuvat yhä suuresti juurikin vaistoon.

Haltiamaailmassa hevoset etsivät yleensä itselleen yhden kumppanin, jonka kanssa ne elävät loppuelämänsä. Puolisostaan vierotettu hevonen masentuu ja menettää lopulta ruokahalunsa, minkä vuoksi se useimmiten kuolee pois. Tammat varsovat yleensä noin kymmenen vuoden välein, ja saavat yleensä yhden, mutta joskus harvinaisemmissa tapauksissa kaksi varsaa. Haltiamaailman hevoset hylkäävät varsojaan erittäin harvoin.

Haltioiden kanssa hevoset ovat solmineet syvään kiintymykseen perustuvan liiton. Hevosen syöminen olisi haltioille kuin kannibalismia, ja terveen yksilön tappaminen murha. Ratsastajan ja hevosen välinen liitto on suureen ystävyyteen, luottamukseen ja rakkauteen perutettu. Molemmat suojelevat toisiaan minkä voivat, ja tekevät kaiken toisen parhaaksi. Haltiamaailmassa hevonen valitsee ratsastajansa, ei haltia ratsua. Mutta koska hevosia on kovin erilaisia, ei yleensä yksikään haltia jää ilman hevosta. Hevonen joka ei vielä ole löytänyt omaa haltiaansa, saattaa kantaa vieraita selässään ja auttaa muissa tehtävissä, kunnes lopulta löytää omansa. Harva hevonen ei anna kenenkään ratsastaa itsellään ennen oman haltian löytymistä.

Yleensä hevosilla ratsastetaan ilman satulaa. Kuitenkin esimerkiksi sotamatkoilla ja pitkillä vaelluksilla ovat satulat tarpeen, ja mieliksi sekä ratsastajalle että hevoselle. Satulat ovat kevyitä, ja satulahuovat pehmeästä ja mahdollisimman mukavasta kankaasta valmistetut. Suitsien nahka on pehmeää, eivätkä haltiat koskaan revi hevosensa suuta antaessaan niille avuja suitsilla. Pieni nykäys riittää, sillä nämä hevoset ovat erittäin herkkiä ja tottelevat kuin ajatuksesta.

Kun ratsua ei tarvita, tai sen kanssa ei juuri sillä hetkellä vietetä aikaa, ovat hevoset yleensä vapaina. Jokainen hevonen tunnistaa oman haltiansa kutsuvihellyksen, ja laukkaa omansa luokse heti sen kuullessaan. Jos ratsun omaaja asuu kaupungissa, on hevonen kaupungin ulkopuolella. Hevoset kun ovat vapaita, eikä niitä haltioiden mielestä sovi lukita aitojen sisäpuolelle. Kun taas haltia asuu kylässä tai muuten kaupunkien ulkopuolella, on hevonen yhäkin vapaana, mutta silloin se useimmiten oleilee heti haltiansa kodin ulkopuolella.

Haltiat ovat ammoisista ajoista asti käyttäneet hevosia metsästyksessä, sodankäynnissä, pitkien matkojen kulkemisessa, ja yksinkertaisesti, ystävänä.

Hevosrodut:

Haltiahevonen

Haltioiden nimikkorotu. Yleisratsu, joka sopii mihin tahansa käyttöön. Alkuperäinen sotaratsu, ja haltiamaailman hevosista pitkäikäisin.Vanhin tunnettu haltiahevonen on elänyt jopa tuhatvuotiaaksi. Haltiahevonen voi olla minkä värinen tahansa, rodulla ei oikeastaan ole yleisvärejä, mutta harmaansävyjä esiintyy paljon. Myös tiikeriraidat ja siima ovat mahdolliset, kuten muillakin haltiamaailman hevosroduilla. Hevosen linjat ovat hyvin sirot, mutta samaan aikaan voimakkaat. Kasvojen ilme on lempeä ja häntä ja harja ovat tuuheat ja usein tietyllä tapaa silkkiset. Askellajit ovat erittäin pehmeät, kevyet ja kauniit. Monesti haltiamaailman hallitsijoiden suosima rotu monikäyttöisyytensä, kauniiden askellajiensa ja oppivaisuutensa vuoksi.

Utelias, helposti koulutettava ja lempeä. Saattaa olla myös hieman itsepäinen ja ilkikurinen, mutta useimmiten nämä ovat varsaikään jääneitä huvituksia. Haltiahevoset ovat erittäin hyviä äitejä, ja useimmiten tammatkin ovat hedelmällisiä elämänsä viimeisiin vuosiin asti. Haltiahevonen rakastaa juoksemista, ja onkin erittäin nopea.

(Haltiahevosen esikuvana toimii andalusianhevonen)

Metsähevonen

On monesti metsähaltioiden, ja muuten metsässä asuvien haltioiden käyttämä rotu. Sillä on vikkelät askellajit ja sen refleksit ovat loistavat. Nopeassakaan vauhdissa ei puiden väistely ole hankalaa. Metsähevonen osaa katsoa mihin astuu, ja sen vuoksi se ei yleensä milloinkaan kompastu, vaikka maassa olisikin katkenneita oksia, tukkeja ja kuoppia. Metsähevonen on hyvä hyppääjä, minkä vuoksi tukit tai jättiläismäisten haltiapuiden pudottamat oksat eivät ole este.

Rakenteeltaan metsäehvonen on hieman haltiahevosta tukevampi, muttei kuitenkaan tukevarakenteinen. Jalat ovat sirot ja kaviot kovat ja pienet. Ruskean ja beessin sävyt ovat yleisiä, aina tummansuklaanruskeasta hallakkoon asti. Jalkojen ja pään merkit ovat yleisiä.

Metsähevoset ovat haltiahevosista ilkikurisimpia, oman haltian kiusaaminen on niistä useimmiten hauskaa. Kuitenkin kun ikää tulee, useimmiten ainakin orit aikuistuvat. Toisaalta yleensä haltiansa kiusaaminen silloin tällöin on siitäkin huolimatta hauskaa. Utelias ja viisas rotu.

(Metsähevosen esikuvana toimii mustangi)

Vuorihevonen

On ratsuiksi tarkoitetuista hevosista pienikokoisin. Se on säältään kahdestakymmenestä kolmeenkymmeneen senttiä haltia- metsä- ja rämehevosta pienempi. Kuitenkin vuorihevonen on kokoonsa nähden erittäin vahva ja sitkeä. Vuorihevonen tietää täsmälleen mihin astuu, sillä se on tottunut siihen, että jos se laskee jalkansa väärään kohtaan, saattaa se olla sen viimeinen askel.

Vuorihevosen turkki on paksumpi kuin kaikilla muilla ratsuilla, sillä se on tottunut vuorien huipuilla olevaan kylmään ilmastoon. Harja ja häntä ovat erittäin paksut, ja niiden jouhet ovat hyvin vahvoja. Vuorihevosen kaviot ovat melko pienet ja erittäin kovat. Usein sillä on jonkinlaiset vuohiset. Kaikki värit ovat sallittuja, yleisempiä ei ole.

Ilmeeltään vuorihevonen on hieman terävämpi kuin muut ratsut, mutta sydämessään se on melko lempeä joskin itsepäinen eläin. Nämä ominaisuudet ovatkin tärkeitä, sillä vuorihevoisia käyttävät yleensä vuorihaltiat, jotka ovat haltioista kivisydämisimpiä. Yleensä ainoa asia mitä vuorihaltiat rakastavat, ovat heidät omakseen valinneet hevoset. Vuorihevonen on erittäin hyvä päätelmissä, ja sillä on terävä mieli. Kuten sanottua on ratsu erittäin itsepäinen, mutta useimmiten se tunteekin maaston ratsastajaansa paremmin.

(Vuorihevosen esikuvana toimii islanninhevonen)

Arohevonen

Haltiamaailman hevosroduista suurikokoisin. Säkäkorkeus voi olla jopa kaksi metriä. Käytetään pitkillä matkoilla ja suurilla laakeilla alueilla. Metsissä ja vuorilla arohevonen on kömpelö, eikä se siksi pärjää niillä. Ei aina osaa katsoa mihin suuret kavionsa laskee. Arohevosta käytetään myös maatöissä pelloilla, ja vetämään suurempia lasteja, sillä se on hyvin vahva.

Arohevosella on aina paksut vuohiskarvat ja pitkä harja. Yleisimpiä värejä ovat ruunikko, musta, harmaa tai rautias valkoisin merkein. Myös kokovalkoista ja kokoruskeaa esiintyy melko paljon. Muutkin värit ovat sallittuja, mutta niitä ei juurikaan arohevosella esiinny, ellei siinä ole verta muista roduista.

Luonteeltaan arohevonen on lempeä jättiläinen, se on erittäin kiltti. Haltiamaailman hevosista arohevosen päättelykyky on huonoin. Se ei ole kovinkaan fiksu, mutta tämä puute korjaantuu sen lempeydessä ja kiltteydessä. Juuri koskaan ei tämä rotu ole ilkeä tai itsepäinen, vaan se tekee mitä haltiansa pyytää, kunhan vain ymmärtää tarkalleen mitä siltä halutaan. Arohevostammat ovat erittäin kilttejä ja lempeitä äitejä, ja suuresta koostaan huolimatta hyvää seuraa myös lapsille. Hevonen nauttii työnteosta ja oppimisesta, sekä yksinkertaisesti ratsastusretkistä oman haltiansa kanssa.

(Arohevosen esikuvana toimii shirehevonen)

Rämehevonen

On haltiamaailman roduista sirorakenteisin. Sillä on hentorakenteinen varsi, kapeat jalat ja pienet kaviot. Näiden ominaisuuksien avulla hevonen kykenee liikkumaan soilla uppoamatta. Yleensä rämehevosta ratsunaan käyttävätkin suohaltiat. Rämehevoset eivät voita nopeudessa tai voimassa, mutta he ovat erittäin ketteriä ratsuja. Nopea suunnanvaihdos ei ole temppu eikä mikään. Liikkeet ovat erittäin kevyitä ja näyttävät hyvin helpoilta ja vaivattomilta.

Yleensä rämehevonen on melko väritön, kuin kevyesti kimmeltävää hiekkaa. Valkoiset merkit ovat yleisiä, ja harja ja häntä ovat usein kermanvaaleita. Muitakin värejä tavataan, mutta harvoin. Hevosen turvassa ja kavioissa saattaa olla vaaleanpunaista. Rämehevosen jouhet ovat melko ohuita, mutta koskettaessa ne tuntuvat erittäin sileiltä, kuin kiinteältä vedeltä. Tämän rodun jouhista saa soittimille täydellisiä jouhia, jotka saavat kielet soimaan hyvin kauniisti. Silmät näyttävät uneksuvilta.

Luonteeltaan rämehevonen on mietiskelevä ja rauhallinen. Se kuitenkin säikkyy melko helposti, ja on haltiamaailman hevosista herkin, minkä vuoksi omistajalta kaivataan kärsivällisiä, rauhallisia ja määrätietoisia otteita. Rämehevonen ja suohaltia sopivatkin täydellisesti toisilleen, sillä useimmiten suohaltioilla ei ole kiire yhtään minnekään. 

(Rämehevosen esikuvana toimii akhal-teke)

Tunneliponi

On alun perin haltioiden kaivoksissa käytetty hevosrotu. Suurin osa haltioista uskoo tunneliponin kuolleen harmillisesti sukupuuttoon, kuitenkin niitä elää yhä maan alla luolahaltioiden apulaisina ja ystävinä. Hevonen on niin pieni, ettei sitä voi käyttää ratsuna. Se jaksaa kuitenkin vetää melko painaviakin taakkoja, ja sen vuoksi se on hyvä apu tunnelian louhimisessa.

Tunneliponilla on lyhyet ja tukevat jalat, ja melko roteva keho. Se on kuitenkin hoikempi kuin ihmisten maailman shettlanninponit. Häntä ja harja ovat hyvin tuuheat ja miltei aina jonkinlaisessa takussa, jopa rastoiksi muodostuneina. Kaviot melko kovat ja ponin kokoon nähden keskikokoiset. Korvat ovat pienet ja niiden kärjet terävät. Väri on lähes aina vaalea, hopeaisesta kermanväriseen ja rusehtavaan poikkeava. Jalat ja jouhet ovat tummat, yleensä ruskeat tai mustat.

Luonteeltaan tunneliponit ovat kilttejä ja huomaavaisia, kuitenkin myös itsepäisyyttä on nähtävissä. Hevoset oppivat erittäin nopeasti, mutta jos niitä ei huvita opetella, eivät ne myöskään sitä tee. Myös fiksu tämä rotu on, ja se pitää erilaisten temppujen tekemisestä.

(Tunneliponin esikuvana toimii shettlanninponi)

Pelin hevoset:

Nimi: Sesil
Ikä nyt: 13v
Sukupuoli: Tamma
Laji: Hevonen
Rotu: Haltiahevonen
Turkin väri: Tummanruskea, jalat liukuvärjäytyvät mustaan. Otsassa valkoinen tähti.
Silmien väri: Tummanruskea
Käyttötapa: Yleis- ja sotaratsu


On 13-vuotias haltiahevostamma. Sen turkki, harja ja häntä ovat tummanruskeat, melkein mustat ja jalat tummenevat kohti kaviota. Tamman otsassa on valkoinen tähti. Sesil ei antanut kenenkään muun nousta selkäänsä ennen Aidania, jonka se nopeasti valitsi omaksi ihmisekseen. Sesil on vahva ja kestävä hevonen, joka on luonteeltaan kiltti ja reipas, epäilevä ja varovainen. Herkkä, mutta voimakas. Se on myös hyvin utelias.
Tamma on erittäin nopea ja ketterä, sen askellajit ovat tasaiset ja kauniit. Tamma on ilkikurinen ja pitää Aidanin Ellin, ja Ellin hevosen kiusoittelemisesta. Se on melko itsevarma ja sen vuoksi keksii välillä mitä tyhmimpiä asioita tehtäväkseen. Enemmän kuin mitään muuta Sesil rakastaa Aidania, ja vaikka kuolisi pojan puolesta jos sen pitäisi. Tamma on usein melko mustasukkainen pojasta, ja se haluaisi useimmiten Aidanin koko huomion kokonaan itselleen. Sesil ottaa avut erittäin pienestä, ja sillä ratsastaessa välillä tosiaan tuntuu kuin se liikkuisi pelkästä ajatuksenvoimasta minne ratsastaja haluaa.
Kuitenkin Sesil on myös hyvä sotaratsu, sen liikkeet ovat nopeat ja se on hyvä väistelemään. Se tietää mihin asettua, jotta poikansa pystyy iskemään terävän metallin viholliseen.

Nimi: Arthur
Ikä nyt: n. 40v
Sukupuoli: Ori
Laji: Hevonen
Rotu: Metsähevonen
Turkin väri: Tumma toffee, harja vaalea. Valkoinen turpapiirto lähes mustassa turvassa, otsassa tähti.
Silmien väri: Tummanruskea
Käyttötapa: Yleis- ja sotaratsu

On Ellin orihevonen. Se on rodultaan metsähevonen, ja iältään neljissäkymmenissä. Hevonen ollut Ellillä syntymästään asti. Arthurin turkki on hallakko, ja sen harja ja häntä lähes valkoiset. Orilla on kasvoissaan piirto, ja sen turpa on tummansävyinen. Ori on säältään melko korkea metsähevoseksi.

Kun Arthur syntyi, sen emä kuoli synnytyksessä, eikä sen isäkään enää ollut elossa. Ell pelasti varsan, joten melko suoraan Arthur valitsi haltiamiehen omakseen. Nuorena se oli melko villi, itsepäinen ja ilkikurinen, mutta kasvaessaan ori on aikuistunut ja jättänyt hölmöilyt taakse. Nykyään se on omanarvontuntoinen ja ylpeä hevonen, joka pitää Elliä ainoana olentona, joka sitä saa käskeä. Myöskään selkäänsä ei Arthur päästä ketään muuta, eikä sillä ole koskaan kukaan muu kuin Ell ratsastanut.

Arthur on kokenut paljon haltiansa kanssa, minkä vuoksi se on hyvin viisas ja kokenut. Ori on lempeä vain niille joista välittää, muihin se ei kiinnitä mitään huomiota. 

Arthur ei ole niin ketterä kuin Sesil, mutta se on vähintäänkin yhtä nopea. Ori rakastaa juoksemista, sillä juostessaan se tuntee olevansa vapaa, liikkuvansa tuulen kanssa. Ja parasta on, jos juostessa Ell istuu sen selässä ja on nauttimassa vapaudesta ja vauhdista Arthurin kanssa. Sillä juostessa hevosen sisältä pääsee esiin se nuori ja villi varsa joka se joskus oli. Ei hevonen vanha ole, ei ollenkaan, mutta täysikasvuinen se on ollut jo tarpeeksi kauan hillitäkseen itsensä.

Nimi: Annabel
Ikä nyt: n. 50v
Sukupuoli: Tamma
Laji: Hevonen
Rotu: Haltiahevonen
Turkin väri: Valkoinen, turpa vaaleanharmaa
Silmien väri: Vihertävä tummanruskea
Käyttötapa: Pienten taakkojen vetohevonen ja yleisratsu

On Meldironin hevonen. Se on haltiahevoseksi melko pienikokoinen, mutta silti voimakas ja lisäksi erittäin nopea. Rakenteeltaan Annabel on hyvin siro. Tamma on kauttaaltaan valkoinen, eikä siinä ole mitään merkkejä. Kolme sen kavioista on tummanharmaita, mutta vasen takakavio on vaaleanpunainen. Turpa on hieman harmahtava, kuin liukuvärjätty.

Luonteeltaan Annabel on erittäin lempeä, se on hyvin kiltti, ja kiltteydessään melkein hölmö. Sotaratsuksi siitä ei ole, mutta se tarjoaa Meldironille vilpitöntä ja ehdotonta rakkautta ja kunnioitusta, sillä tamma jumaloi haltiaansa maasta taivaaseen. Enemmän kuin mitään muuta se rakastaa Meldironia, ja tekisi mitä vain sen haltian vuoksi. Oli Annabel yleensä miten kiltti vain, ja kuinka paljon se vihaakaan minkä tahansa olennon kipua, Meldironin pelastaakseen se tekisi mitä vain.

Annabel on utelias ja yleisesti ottaen iloinen hösääjä, kuin koira hevosen muodossa.

Nimi: Molli
Ikä nyt: n. 30v
Sukupuoli: Tamma
Laji: Hevonen
Rotu: Haltiahevonen
Turkin väri: Harmaapäistärikkö, tummat jouhet, rusehtava sävy harmaan seassa
Silmien väri: Ruskea
Käyttötapa: Yleisratsu

On Vanyan hevonen, rodultaan haltiahevonen. Se on harmaapäistärikkö, eli sen pohja on valkoinen ja sen päällä on eri harmaan sävyistä kokoontuva pilkkumatto. Tamman harja ja häntä ovat tummanharmaat, ja hevosessa on myös rusehtavan sävyjä. 

Molli on erittäin pirteä ja iloinen ratsu, joka on hyvin kestävä ja nopeakin pitkällä matkalla. Tamma jaksaa juosta matkoja väsymättä lainkaan.

Molli on myös hyvin valpas, ja mitä useimmiten sen tapaakin korvat hörössä tarkastelemasta ympäristöään. Useimmiten mikään asia ei jää hevoselta huomaamatta, ja sen vuoksi se saattaakin säpsähdellä välillä.

Vanya pelasti sen puuman hyökkäykseltä, minkä vuoksi tamma itse omisti elämänsä haltianaisen suojelemiseen ja tuon ystävyyden vaalimiseen. Molli on saanut yhden varsan.

Kissat:

Kissat ovat haltiamaailmassa hyvin yleisiä. Varsinkin kaupungeissa niitä tapaa paljon. Kuitenkin ihmismaailmasta poiketen eivät kissat yleensä hakeudu haltioiden seuraan. Ne nappaavat torilla maahan tippuvat kalat, ja pyydystävät hiiriä ja rottia talojen nurkilla. Yleensä ne eivät kuitenkaan lähesty muita olentoja kuin toisiaan. Haltiamaailmassa kissat elävät suurimmaksi osaksi pienissä ryhmittymissä, kuten kulkukissat Etelä-Euroopassa.

Monet kaupunkikissat elävät puolikesyinä. Kesät ne viettävät yksinään tai omissa joukoissaan, ja kylmiksi talviksi lyöttäytyvät asumaan ystävällisten haltioiden luokse. Saadakseen ruokaa ja lämpöä silloinkin kun maa peittyy lumipeiton alle. Vain harva kissa hakeutuu luonnostaan jonkun seuraan, ja nämä kissat ovat yleensä emonsa tai laumansa hylkäämiä pentuja.

Metsissäkin asuu paljo villejä kissoja, mutta niitä nähdään runsaasti enemmän lämpimämmillä seuduilla, missä lumi ei sada maahan edes talvella.

Suurin osa haltiamaailman kissoista on lyhytturkkisia, pitkäturkkisia tavataan yleensä vain geenivirheinä ja kylmillä seuduilla, missä kissat tosin ovat harvinaisempia. Jotkut lumihaltiat pitävät kuitenkin kissoja lemmikkeinään, vaikka haltiat eivät mihinkään elolliseen olentoon solmikaan omistajuussuhdetta. Kylmillä seuduilla kissat ovat kuitenkin hyvä ja ilmainen keino pitää tuholaiset loitolla, ja kukapa kieltäisi että varsin mukavaa jalanlämmikettä ne ovat sängyssäkin. Sillä nämä pitkäkarvaiset kissat viihtyvät hyvin ihm

Kissojen väritykset voivat olla mitä vain luonnollisia sävyjä päästä päähän, yleisin silmien väri on vihreä, mutta kaikkia muitakin ihmisten maailmassakin esiintyviä värejä tavataan.

Kissä elää muutaman sadan vuoden ajan, ja useimmiten alusta loppuun asti hyvin terveenä. Täysikasvuiseksi eläin tulee yleensä seitsemänvuotiaana. Emo vierottaa ja useimmiten ajaa pennut pois niiden ollessa viisivuotiaita. Myös kissat löytävät vierelleen elinikäisen kumppanin, pentuja ne saavat useimmiten viidestä kahteenkymmeneen vuoden välein. 

Kissoilla ei ole erityisesti rotuja, mutta ne luokitellaan silti kahteen niin sanottuun rotuun. pitkäkarvaisiin ja lyhytkarvaisiin. Näillä kahdella alaryhmällä on hieman eroja.

Kissarodut:

Lyhytkarvainen

Lyhytkarvaiset kissat ovat yleisempiä, kuin pitkäkarvaiset. Ne asuvat 6-15 hengen ryhmissä kaupungeissa, ja metsissä joko yksittäin tai puolison kanssa. Koska tämä ei ole todellinen kissarotu, ei luonteenpiirteitä pysty tarkemmin sanoa. Kissoja on kovin erilaisia, juuri kuten maatiaiskissoja ihmisten maailmassa. Nämä ovat kuitenkin ulkonäöltään sirompia ja yleisesti ottaen kauniimpia, silmät ovat yleensä ovaalinmuotoiset.

Pentuja syntyy kerralla kolmesta viiteen kappaletta.

Lyhytkarvainen on itsenäisempi kahdesta rodusta, ja elää paljon useammin erossa haltioista. Kaikki luonnolliset värit ovat sallittuja, mutta kokonaan yksiväriset ovat melko harvinaisia valkoisia ja mustia lukuun ottamatta. Silmissä sinisiä tavataan harvoimmin ja vihreitä tai meripihkanvärisiä useimmin. Silmät voivat olla myös keskenään eri väriset keskenään, tätä erikoisuutta esiintyy haltiamaailmassa useammin kuin  ihmisten maailmassa.

Villeinä nämä kissat puolustavat itseään ja jälkikasvuaan viimeiseen asti ja ovat erittäin epäileväisiä. Villikissat eivät luota kehenkään, ja ne on hyvin vaikea voittaa puolelleen. Ne pelkäävät lähes kaikkea, ja niiden puhe ei ole yhtä selvää kuin kesyillä. Kesykissat ovat yleensä hyvin lempeitä, ja ne rakastavat omistajaansa ja kotiaan suuresti. Monet kissat alkavat tuntea velvollisuudekseen kodin suojelemisen, ja jos joku kissoille alunperin tuntematon tulee taloon ilman niiden haltian lupaa, saa tämä vieras tuta nahoissaan miltä vihaisen kissan kynnet ja hampaat tuntuvat.

Pitkäkarvainen
Pitkäkarvaisten kissojen turkin pituus vaihtelee ihmisten maailman luokittelun mukaan keskipitkä- ja pitkäkarvaisen välillä. Turkki on yleensä hyvin paksu ja pumpulimainen, minkä vuoksi se usein menee takkuun. Osittain tämän vuoksi ovat pitkäkarvaiset kissat yleensä haltioiden kotona asuvia lemmikkikissoja, eikä niitä esiinny villeinä kuten lyhytkarvaisia.
Pitkäkarvaisia esiintyy myös kaiken värisiä, mutta moniväriset ovat niissäkin yleisempiä. Sinisiä silmiä on kuitenkin enemmän kuin lyhytkarvaisilla. Silmät ovat vähän lyhytkarvaisia vinommat. Jalat ovat useimmiten lyhyemmät ja tassut suuremmat kuin lyhytturkkisilla lajikumppaneilla.
Luonteeltaan harvinaisemmat pitkäkarvaiset ovat yleensä iloisempia ja paljon enemmän läheisyydenkaipuisia kuin lyhytkarvaiset. Harvat villeinä elävät pitkäkarvaiset kissat muodostavat vähintään kymmenen hengen laumoja, jotka metsästävät yhdessä. Näiden kissojen kun tosiaan yleensä vaikea elää erossa toisista yksilöistä, olivat nuo sitten haltioita tai toisia kissoja. Epäitsenäisyys näkyy myös pienenä hölmöytenä, kissoista on hauskaa kiusata välillä toisia, mutta selvästi leikillään. Pitkäkarvaiset kissat ovat sen verran rentoja eläimiä, että vaikka niiden kotiin ilmestyisikin tunkeutuja, ne eivät välittäisi siitä sen enempää kuin muistakaan. Tai sitten ne menisivät hakemaan rapsutuksia.
Pentuja syntyy kerralla kahdesta viiteen. Emo pitää niitä luonaan kauemmin kun lyhytkarvainen versio kissasta.


Pelin kissat:

Nimi: Mikaelo
Ikä nyt: n. 8kk
Sukupuoli: Kolli
Laji: Kissa
Rotu: Lyhytkarvainen
Turkin väri: Mustavalkoinen, vaaleanpunainen nenä jossa pieni musta läikkä
Silmien väri: Vihreä
Käyttötapa: Seuralainen ja tuholaistorjuja

On pieni äitinsä hylkäämä kollipentu, joka seurasi Aidani aina tuon saapumisesta kaupunkiin. Kun talvi saapui, huolestui ihminen pennusta ja suostutteli Ellin ottamaan kissan heidän yhteiseen kotiisa. Niin tuli Mikaelosta Aidanin kissa, ja käytännössä poika pelasti pennun hengen. Mitä olisi yksinäinen pentu voinut selvitä talvesta, joka kiristi pakkasen ennätyslukemiin? Ei mitenkään.
Mikaelo otti nopeasti Aidanin omakseen, ja alkoi kiukutella ihmispojan "omistajuudesta" Ellille. No lopulta kissa joutui luovuttamaan, kun ymmärsi millainen rakkaus ihmisen ja haltian välillä vallitsi. Silti se tiesi olevansa Aidanille hyvin rakas, ja kaipa se riitti. Sillä kaikista eniten rakastaa Mikaelo Aidania, jonka se näki hyväksi ihmiseksi heti tuon ensimmäisen kerran nähdessään. Myöskin pojan erilaisuus kiehtoi, olihan Mikaelokin erilainen. Pentueen pienin ja heikoin, lopulta sen vuoksi emon hylkäämä.
Luonteeltaan pieni kollikissa on iloinen ja oma-aloitteinen, melko itsenäinen ellei Aidania oteta lukuun. Sillä ihmispojalta se kaipaa huomiota niin paljon kuin on mahdollista saada. Kotia kissa suojelee niin paljon kuin kykenee, ja Aidanista se kokee olevansa osittain vastuussa, melkein kuin Ellin avustajana siinä touhussa. Kissa kun ajattelee Aidania hölmönä ihmisenä, kuten haltiatkin, minkäs se sille voi että on kotoisin haltiamaailmasta...
Nimen Mikaelo Aidan antoi pennulle erään tuntemansa lastensadun päähenkilökissan mukaan.

Nimi: Ruscon, Samira, Nadya, Castien, Mirima, Alya
Ikä nyt: n. 20v, 30v, 15v, 4kk, 4kk, 4kk
Sukupuoli:  Uros, naaras, naaras, uros, naaras naaras
Laji: Kissa
Rotu:  Lyhytkarvainen
Käyttötapa: Seuralaisia ja tuholaistorjujia

Meldironin kissat

Meldironilla on paljon kissoja, sillä hänellä on tapana kiertää seitsemännen valtakunnan pääkaupunkia ja ottaa hylättyjä poikasia hoteisiinsa. Myös Mikaelo on ollut hänen luonaan syömässä muutaman kerran. Haltiamiehen kissat myös kertovat loukkaantuneista tai sairaista kissoista, ja siten Meldiron rientää niitä pelastamaan. Jotkut yksilöt ovat halunneet jäädä miehen luokse, ja tässä ne ovat. Vasemmalta oikealle ja ylhäältä alas: Ruscon, Samira, Nadya, Castien, Mirima ja Alya.
Kolme viimeistä, eli alempi rivi, ovat keskenään sisaruksia. Niiden emokissan tappoi irtolaiskoira, ja sen vuoksi Meldiron otti kissakolmikon hoiviinsa Ruscon ja Castien ovat kolleja, muut naaraita. Ruscon ja Nadya ovat toistensa elämänkumppanit.
Meldironille kissat ovat hyvin rakkaita, ja hän pitää niistä hyvää huolta. Eläimet saavat liikkua sisällä ja ulkona halunsa mukaan, sillä yksi Meldironin ikkunoista on miltei aina raollaan. Jos ei, niin yleensä yksi maukaisu tai sisälle pujahtaminen kaupan puolella riittää.
Meldironin rakkaus niin sanottuja lemmikkejään kohtaan ei ole yksipuolista, vaan tämä pienoinen eläinlauma rakastaa isäntäänsä siinä missä tuo niitä. Nämä kissat ovat aina valmiina puolustamaan kotiaan tunkeilijoilta, ja pitämään huolta niin Meldironista kuin tuon tutuistakin. Samira on hyvin kiintynyt Mikaeloon, sillä se piti pennusta huolta kun tuo oli pieni ja toi sen Meldironille syömään.

Koirat:

Haltioilla ei ole kovinkaan paljoa koiria, ei ollenkaan siten miten ihmisillä niitä on. Eivätkä ne ole mitään helliteltäviä sylittelykavereita, vaan jokaiselle on käyttötarkoitus. Haltiat eivät ylipäätään jalosta koiristaan söpöjä tai kauniita, vaan luovat vain täydellistä metsästys- ja hakukoiraa. Kuitenkin koirat ovat kauniita, sillä oikeastaan mikään haltioiden luoma ei voi olla rumaa. Haltiat ovat itsessään niin kovin kauniita, että mikään mikä heidän mielestään tai käsistään lähtee ei vain ole rumaa. Pahuuskin on heidän käsissään kaunista, eivätkä olennot itsekään voi sille mitään.
Jotkin näistä koirista muistuttavat hieman vinttikoiria, mutta niiden varsi on hitusen tukevampi ja korvat saattavat olla myös pystyssä, vaikka monilla ne ovatkin lupalla. Turkin pituus vaihtelee hyvin suurestikin, ja kokokin vaihtelee, vaikka yleensä se on keskikokoisen ja suuren koiran väliltä. Yksinkertaisesti ajateltuna ja teoreettisesti, haltioiden valtakuntia ensimmäisestä kolmanteentoista mennessä, pienenevät koirat ja niiden turkki lyhenee. Toisin sanoen ensimmäisessä valtakunnassa ovat koirat suurimpia ja niiden turkki on hyvin paksu, kun taas kolmannessatoista valtakunnassa ovat koirat keskikokoisia ja niiden turkki on vain ihoa myötäilevää samettia.
Koirien rakenne vaihtelee myöskin erilaisten ympäristöjen suhteen, joskin tämä vaihtelu ei mene maantasolla, vaan kohti taivasta noustessa. Vuorilla koirat nimittäin ovat tukevampia, vahvarakenteisempia, ja turkin väri on yleisesti ottaen tummempi ja harmaampi. Turkki kasvaa jälleen, mutta tällä kertaa koko pienenee. Soilla eläimet ovat hyvin lyhytturkkisia ja kevytrakenteisia. Myöskin ikilumen alueilla on rakenne melko siro, joskin sen peitti hyvin paksu turkki joka sai koiran näyttämään reilusti isommalta kuin se olikaan. Vain merellä aaltohaltioiden kanssa elää oikeasti pienet koirat.
Nämä haltioiden koirat ovat luonteeltaan ylväitä, miellyttämisenhaluisia ja hyvin hyvin uskollisia. Ne suojelevat omistajaansa henkensäkin uhalla ja rakastavat syvästi kotiaan ja laumaansa. Monet ovat myös itsepäisiä, mutta kun niille kerran näyttää kuka määrää kaapin paikan, ne myös tottelevat tätä olentoa elämänsä viimeisiin päiviin saakka.
Jaloistaan koirat ovat erittäin nopeita ja nenästään ja korvistaan tarkkoja. Emokoirat huolehtivat pennuistaan, joita yleensä syntyy kolmesta kuuteen kappaletta, lempeällä päättäväisyydellä ja hellyydellä, ja kasvattavat pentunsa omalta osaltaan todella hyvin. Haltiat kunnioittavat näitä koiria ja niiden työtä suuresti, ja koirat kunnioittivat haltioita enemmän kuin mitään muuta. Päästään nämä otukset eivät ole niin inhimillisiä kuin kissat ja hevoset. Paljon fiksumpia ne ovat kuin ihmisten maailman vastaavat, mutta ne taipuvat paljon helpommin epätasa-arvoiseen suhteeseen kuin toiset kaksi.

Tyypillinen ensimmäisen valtakunnan koira. Pitkä turkki, melko tukeva rakenne ja suuri koko.

Toisen ja kolmannen alueen tyypillinen koira, melko iso ja turkki on keskipitkä ja edelleen hyvin tuuhea.

Neljännen ja viidennen tyypillinen koira. Tukevampi kuin edelliset, mutta säkäkorkeutta on vähemmän. Usein luppakorvat. Turkki lyhenee yhä.

Kuudennen ja seitsemännen tyypillisin koira. Turkin pituus pysyy melko samana, mutta koiran koko pienenee yhä. Kasvojen ilme myös muuttuu kokoajan terävämmäksi.

Kuudennesta kymmenenteen asti käytettävä koira, joka on lyhytturkkinen ja kevytrakenteinen. Tämän vuoksi hyvin nopea juoksija.













Kahdeksannen ja yhdeksännen seuduilla käytettävä koira, koko pienenee ja turkki alkaa olla melkoisen lyhyt.

Kymmenestä kolmeentoista käytettävä pienin, keskikokoinen koira. Turkki on lyhyt ja korvat useimmiten pystyssä.

Kun mennään vuorille päin, koirien koko jälleen pienenee, mutta turkki lyhenee. Tässä siis vuorilla kaikkialla haltiamaassa yleinen eläin.
Turkki on harmahtavan ruskea ja takkuinen, korvat ovat vuorikoirilla aina lupassa. Hyvin samanlainen aaltokoiran kanssa, kokoero on vain melko huomattava.

Merellä esiintyy ainoat oikeasti pienet koirat. Helposti syliin mahtuvat otukset metsästävät tuholaisia merihaltioiden lautoilla, sillä kissoja ei niin helposti merelle saada. Turkki on takkuinen ja hapsottava kuten vuorikoirallakin, ja korvat miltei aina lupassa. Aaltokoira näyttää muuten melkolailla vuorikoiralta, mutta se on reilusti pienempi. Luultavasti nämä kaksi "rotua" ovatkin alunperin sukua toisilleen.

Lumiratsut:

Haltiat eivät ratsasta pelkästään hevosilla, vaan kylmillä seuduilla, missä lumi ei koskaan hylkää maata, on käytössä lumiratsut. Lunta on paksulti ja jää on liukasta, tälläisellä seudulla hevoset eivät yksinkertaisesti pärjää. Sen vuoksi ovat lumihaltiat kesyttäneet jättimäisiä villipetoja ratsuikseen. Näitä petoja ovat lumitiikerit, -leijonat, -sudet ja -karhut. Haltioilla on keinonsa saada eläimet hallintaansa, mutta lumihaltiat eivät käyttäneet mitään näistä keinoista. He ystävystyivät eläinten kanssa, ja pyysivät ne luokseen. Se ei ollut näille haltioille kovinkaan vaikeaa, sillä he ovat rauhaa rakastavaa kansaa, joka välittää suuresti luonnosta ja sen eläimistä.
Lumiratsut ovat erittäin viisaita, suunnilleen samalla tasolla kuin hevoset. Ne ovat myös hyvin nopeita, omassa maastossaan ne voittaisivat jokaisen hevosen. Tasamaalla, missä ei olisi lunta eikä jäätä, olisi tuloksena luultavasti tasapeli. Voimaakin on vaikka muille jakaa, tassuissa terävät kynnet ja suussa valtavat raateluhampaat. Sillä nämä ratsut ovat lihansyöjiä. Yleensä lumihaltiat kuitenkin antavat lumiratsujen metsästää itse oman ruokansa, he kun eivät välitä kaataa suurriistaa.
Lumisen maan ratsuilla on syvä luottamussuhde ratsastajaansa, eivätkä ne useimmiten päästä ketä tahansa selkäänsä. Poikkeuksena ovat ratsut joiden omistaja on kuollut tai sellainen yksilö joka on kasvatettu yleisratsuksi matkalaisille tai niille joiden oma ratsu on kuollut.
Lumiratsut ovat pitkäikäisiä, ne elävät useimmiten tuhat vuotta, jolleivat kuole onnettomuuteen tai sairauteen. Onnettomuuksia näillä olennoilla tosin sattuu melko usein, sillä ne ovat melkoisen uhkarohkeita, lumisessa maassa on paljon railoja ja salakuoppia mihin pudota ja taittaa selkänsä, ja lisäksi lumihaltiat käyttävät ratsuja myös lähtiessään sotaan. Sotia kuitenkin tulee hyvin harvoin, sillä kuten sanottua nämä haltiat eivät tappamisesta pidä. Yleensä he tappavat harvoin edes ruoakseen, vain sen mikä on jokaisen haltian terveellistä syödä. Maahan tulevia matkalaisia vahditaan tarkasti kun he ylittävät rajan, eikä kaikkia välttämättä päästetä jatkamaan ollenkaan. Sillä lumihaltiat eivät halua mailleen ketään joka voisi aiheuttaa ongelmia. Tässäkin työssä ovat lumiratsut heidän apunaan.
Lumiratsutkin solmivat elinikäisen kumppanuuden toisen samanlajisen kanssa (joskus tosin on tavattu myös tiikeri-leijona-pareja). Naaras voi saada poikasia viisi kertaa koko elämänsä aikana, ja kerralla niitä syntyy 4-6 kappaletta.
Ratsujen villit sukulaiset pitävät kesytettyjä olentoja pettureina, minkä vuoksi ne välillä käyvät ratsukkojen kimppuun. Siitäkin huolimatta, ettei villejä eläimiä ole enää juurikaan kesytetty, vaan kaikki ratsut ovat haltioiden kesyjen eläinten jälkeläisiä. Jokainen lumihaltia saa ratsunsa sen etsimällä tullessaan teini-ikään.

Lajit:

Lumitiikeri
Ovat lumileijonien ohella lumiratsuista yleisimpiä. Urosten säkäkorkeus on suunnilleen 170 senttiä, naaraiden vähän alle. Lumitiikereistä on kolme värimuunnosta, on valkoinen mustilla raidoilla, valkoinen vaaleanruskeilla raidoilla ja kokonaan valkoinen. Yleisin näistä kolmesta on valkoinen mustilla raidoilla, ja harvinaisin valkoinen vaaleanruskeilla raidoilla. Silmät ovat yleensä siniset, keltaiset tai harmaat.
Lumitiikerit ovat melko hyväluonteisia, mutta monien metsästysvaisto herää helposti, jolloin kaikki muut ajatukset kaikkoavat. Kuitenkaan kesy tiikeri ei ole tappanut haltiaa satoihin vuosiin. Jos lumitiikerillä on ratsastaja, joka osaa pitää sen ajatukset oikeilla teillä, on lumitiikeri nopea ja voimakas ystävä ja apulainen. Lumitiikereillä on taipumusta myös oman haltiansa suojelemiseen, minkä vuoksi ne eivät aina pidä jos joku vieras lähestyy niiden omistajaa eläimen mielestä uhkaavasti. Jos tämän kuitenkin haltia sanoo muutaman terävän sanan, rauhoittuu tiikeri yleensä nopeasti. Omistajan antama huomio on parasta mitä lumitiikeri tietää.
Loppujen lopuksi lumitiikeri on melko helppo saada hallintaansa. Jos sille vain osaa näyttää kaapin paikan, ei tiikerillä yleensä ole vastaansanomista. Ne mukautuvat helposti omistajansa tahtoon, ja ovat melko helposti koulutettavia. Yleensä tiikerit ja muutkin lumiratsut ylipäätään pitävät siitä, ettei niiden itse tarvitse päättää mitään.

Lumileijona
On lumiratsuista melkein yhtä yleinen kuin lumitiikeri. Se on yleensä kokonaan valkoinen, mutta joissain tapauksissa saattaa urosleijonan harjassa olla näkyvissä kellertävää tai vaaleanruskeaa sävyä. Silmät ovat yleensä tummanruskeat tai siniset, mutta joillain yksilöillä ne saattavat olla keltaisetkin. Nämä keltaiset silmät ovat yleisemmät naaraalla kuin uroksella.
Lumileijona on yleensä melko sävyisä ja kiltti, muta jotkut nuoret urokset saattavat olla hyvinkin villejä. Nämä yksilöt kaipaavat kärsivällistä ratsastajaa, joka tietää mitä tekee. Yleensä jokaisesta yksilöstä kuitenkin tulee loppujen lopuksi aivan kelpo ratsu. Lumileijona on suunnilleen yhtä nopea ja voimakas kuin tiikerikin, vaikka yleensä tiikerit ovat vähän niitä suurempia.
Kiltit yksilöt ovat monesti helpompia kuin yksikään tiikeri, minkä vuoksi vanhemmat yleensä suosittelevat tätä lajia tyttärilleen. Loppujen lopuksi haltiatytöt päättävät yleensä ratsujensa lajin itse, ja menevät etsimään kylän tai mahdollisesti koko ensimmäisen valtakunnan alueelta itselleen sopivaa pentua. Ne joiden ratsut ovat saaneet poikasia antavat ne ilmaiseksi pois niille, jotka pennut ovat valinneet. Tästä eläimen saaja jää palveluksen velkaa antajalle. Myöskin haltiapojat etsivät tällä tapaa itselleen tarkoitetun eläimen. Voi käydä niinkin, että oikea ratsu ei löydykään siitä lajista jonka alunperin päätti, vaan jostain aivan toisesta. Yleensä se ei kuitenkaan haltioita haittaa, sillä ystävyys joka eläimeen syntyy on syvä, ja ketä tahansa lumihaltiaa liikuttaa syvästi pienen pennun syvä luottamus valitsemaansa haltiaan.
Yleensä lumileijonilla on herkkä iho turkin ollessa hieman ohuempi kuin muilla lumiratsuilla, minkä vuoksi satulat pitää tehdä erityisen pehmeästä nahasta, ja satulahuovan pitää olla paksu.

Lumikarhu
On melko samanlainen kuin ihmisten maailman jääkarhu. Vain koko erottaa ne toisistaan, sillä lumikarhut ovat jääkarhuja suurempia. Lumikarhut ovat aina vitivalkoisia, mutta niiden anturat ja nenät ovat mustat. Samoin iho valkoisen turkin alla. Silmät ovat yleensä tummat, mutta joillain yksilöillä saattaa esiintyä myös sinisiä silmiä. Haltioiden perimätiedon mukaan sinisilmäiset karhut ovat erityisen viisaita, mutta tämän tiedon todenperäisyydestä ei niinkään ole tietoa.
Lumikarhu on usein melkoisen letkeä, se makoilee mielellään pitkiä aikoja ja ottaa rennosti. Kuitenkin kun liikkeelle lähdetään, on karhu usein innoissaan. Nämä olennot pitävät juoksemisesta, mutteivat ole tukevan rakenteensa vuoksi niin nopeita kuin lumikissat. Voimassa ne kuitenkin voittavat muut ratsut. Lumikarhu kiintyy erittäin syvästi omistajaansa, ja rakastaa olla tuon rapsuteltavana. Kehut ovat sille tärkeitä, ja karhun voikin kouluttaa ratsuksi helpoiten kun sitä muistaa kehua kun se tekee oikein, ei niinkään torua vääristä toimista. Positiivinen palaute saa lumikarhun yrittämään erityisen kovasti.
Nämä ratsut ovat siis kilttejä,  mutta lumiratsuista niillä on vähiten järkeä minkä vuoksi kehut vaikuttavatkin niihin eniten. Tämän takia voi kouluttaminen vaatia pitempää pinnaa, muttei siksi että karhu olisi huonoluonteinen. Sillä agressiivisia tai muuten vain vihaisia tai yhteistyöhön haluttomia kesykarhuja ei ole tavattu pitkiin aikoihin hyvän jalostuksen vuoksi.

Lumisusi
On vitivalkoinen koiraeläin, ja nimensäkin mukaan on tavallisen suden sukulainen. Se on kuitenkin yli kaksi kertaa normaalia sutta suurempi. Lumisuden turkki on miltei aina valkoinen, mutta myös vaaleanharmaita ja valkoisia susia mustin tai kellertävin merkein tavataan. Siniset silmät ovat kaikkein yleisimmät, mutta harmaat tai tummanruskeatkaan eivät ole harvinaiset. Turkki on pisin kaikista lumiratsuista, sillä susi itsessään ei ole kovinkaan tukeva. Tämän vuoksi sillä ei ole lämmittävää rasvakerrosta vaan lämpimänä pysymiseen tarvitaan pitkä ja tuuhea turkki.
Lumisusi on yleensä melko rauhallinen ja mukava eläin, joka kuitenkin rakastaa omistajansa kanssa touhuamista. Se pitää uuden oppimisesta ja on sen vuoksi yleensä helposti koulutettava. Lumisudella on ratsuista paras keskittymiskyky, eivätkä sen ajatukset lähde kovinkaan helposti harhailemaan silloin kun se tietää että täytyy keskittyä. Jos jokin asia ei ole lumisuden mieleen, niin se myös näyttää sen. Agressiiviseksi susi kuitenkin harvoin rupeaa. Lumisusi on hoikan rakenteensa vuoksi lumiratsuista kaikkein nopein, mutta sen vuoksi se häviää kaikille voimassa ja tarvitseekin yleensä melko kevyen ratsastajan.
Lumisusi on ratsuista kaikkein harvinaisin, sillä niitä syntyy kaikkein vähiten ja usein syrjäisemmillä seuduilla. Tämänkin eläimen määrä on lähtenyt pikkuhiljaa nousuun.

Rawsoron:

Nämä lintumaiset olennot ovat vähintäänkin yhtä harvinaisia kuin kasvattajansa ja omistajansa, hyvin harvinaiset tuulihaltiat. Villeinä näitä olentoja ei ole enää yhtäkään, vaan ne säilyvät sukupuuttoon kuolematta vain haltioiden ansiosta.
Rawsoronit ovat melko yksiselitteisesti kuin ihmisten keksimät aarnikotkat. Kuitenkaan nämä olennot eivät ole kaikki samanlaisia, vaan niiden rakenne vaihtelee. Joillain olennoilla on neljä leijonantassua, joillain taas kaksi leijonan tassua, ja kotkan jalat etujalkoina. Joillain on leijonan häntä, joillain pyrstö, joillain molemmat. Joidenkin kasvot ovat aivan kuin kotkan, mutta joillain ne ovat kuin leijonankasvot joihin on lisätty nokka, harvoilla ei ole nokkaa lainkaan. Myös korvien ulkonäkö vaihtelee suurestikin. Yhdelläkään urosrawsoronilla ei ole tavattu harjaa, sillä lähes aina niskassa on höyheniä.
Väritykset vaihtelevat paljon, valkoista, mustaa, harmaata ja ruskean eri sävyjä tavataan. Myös punertavaa. Melkolailla kaikki olennot ovat jollain lailla monivärisiä, ja useimmilla jo yhdessä sulassa väri vaihtelee.
Tuulihaltiat elävät haltiamaailman korkeimpien puiden latvoissa, missä rawsoroneillakin on mukavat oltavat. Sillä vapaina nämä linnut ovat eläneet korkeilla paikoilla, vuorilla ja puiden latvoissa, eivät maassa vaikka niiden jalat sen sallisivatkin. Symbioosi tuuhaltioiden ja rawsoronien välillä on rikkoutumaton ja vankka, he ovat kuin luotuja toisilleen.
Rawsoronit pariutuvat elinäksi toistensa kanssa, ja vaikka ne joskus saattavat erota toisistaan pitkiksikin ajoiksi ei niiden välinen side siitä ohene. Poikasia syntyy useimmiten noin sadan vuoden välein. Naarasrawsoroneilla ei yleensä ole suurtakaan intoa hoitaa jälkeläisiään, joita syntyy useimmiten kerralla yhdestä kolmeen poikasta. Tämän vuoksi ne yleensä luovuttavat munansa aivan mielellään haltioille, jotka kasvattavat linnut kuoriutumisesta aina aikuiseksi asti. Tähän mennessä on kasvattavan tuulihaltian ja rawsoronin välille ehtinyt kehittyä uskomattoman syvä side, sillä tämä kyseinen haltia on ensimmäinen olento jonka tämä lentoratsu näkee. Se siis leimautuu haltiaan jo heti kuoriutuessaan kuten lintu. Koko yhteisen elämänsä ajan elävät haltia ja rawsoron syvässä yhteisymmäryksessä ja rakkaudessa. Sillä nämä linnut ovat ratsastajilleen yhtä tärkeitä kuin perheenjäsenet. Vain puoliso ja omat lapset menevät tämän olennon edelle, kaikki muut taas ovat sen takana.
Rawsoronit ovat erittäin pitkäikäisiä, ja usein ne elävätkin monia tuhansia vuosia. Jos ratsastaja kuolee, lakkaa ratsu syömästä ja nääntyy kestävyyttään hitaasti nälkään. Myöskin ratsunsa menettäneet haltiat masentuvat useimmiten erittäin syvästi ja jotkut tekevät kuten ratsut eivätkä enää kykene syömään ja juomaan ja kuolevat. Joskus harvoin samaan aikaan ystävänsä menettäneet haltia ja rawsoron löytävät lohdun toisistaan ja luovat uuden siteen, mutta se on harvinaista.
Lentoratsuja kasvatetaan myös yleiskäyttöön niille haltioille, joilla ei syystä tai toisesta ole omaa ratsua. Näillä rawsoroneilla ei ole vain yhtä leimautumisen kohdetta, vaan on pidetty huolta että ne ovat tottuneet ja "rakastuneet" moneen haltiaan. Tällä tavoin ei uusienkaan tuulihaltioiden tapaaminen ole niistä jännittävää tai stressaavaa. Nämä linnut ovat yleensä erityisen hyväluontoisia.

 

-Lle naa vanima-